Tarina jatkuu…

“365 kertomusta”

Kirjoittanut Jacqueline Bovy/ suomentanut Anna Heroja

Naulat ja reiät.
              Yhdessä kaupungissa asui pieni poika. Poika oli ilkeä, hän tuli helposti vihaiseksi. Sen vuoksi pojalla ei ollut paljon ystäviä.Poika kysyi isältä mitä tarvitsee tehdä miten muuttua. Isä oli viisas ihminen. Hän vastasi että hänellä on yksi idea. Hän antoi pojalle vasara ja nauloja ja sanoi: ” Kun sinä tulet vihaiseksi laita naula aitaan ja yritä kontrolloida itseäsi”. Pian aita tuli täyteen neuloja. Isän neuvo auttoi poikaa, hän tuli paremmaksi.

Sitten poika kysyi isältä miten tulla kiltiksi.  Isä vastasi että tarvitse tehdä paljon hyviä tekoja. Hyvän teon jälkeen pojan täyttyy ottaa pois naula aidasta.  Poika teki sen ja pian aita oli ilman nauloja. Ja poika tuli kiltimmäksi.

Sitten isä sanoi pojalle:” Katso aitaa, se on ilman nauloja, mutta siellä on paljon reikiä. Aina kun sinä tehdä pahaa ihmiselle sinä haavoitat hänen sydäntään. Sinä voit sanoa anteeksi sitten mutta se ei auttaa aina. Muista sen”.

Naula – гвоздьReikä – дыра

Alistuminen
Aale Tynni

Jaamme valkeat päivät, ilon ja hellyyden, mutta kun pimeys saappuu, sinua löydä en. Kasvosi loittonevat kauas hämärään, itseni puserrukseen suojattomaksi jään.    Esteet murtuvat, jotka vaivoin rakensin. Katso, uppoan niinkuin ranta aaltoihin. Kun vesi ruhjojen painaa kaikella voimallaan, tiedän jo: itse täytyy kohota marskimaan. Mustien vetten halki usein luoksesi uin raskain tyyntyvin mielin kasvoin suljetuin, mutta katkera tieto syöpyi sydämeen: ei ole ihmisellä siltaa ihmiseen.

Ниже - новая лексика и грамматические пояснения  alistuminen – смирение; alistua – унижаться;
jakaa (jaa-) – разделять;
hellyys – нежность;
pimeys – темнота;
loitota – пропадать, удаляться;смирениеунижатьсяразделятьнежностьтемнота– пропадать, удаляться;hämärä – темнота, мрак;

смирениеунижатьсяразделятьнежностьтемнота– пропадать, удаляться;äää – темнота, мрак;puserta – давить, сжимать;

suoja – защита; suojattomaksi – беззащитно;
este – препятствие, преграда;

murtua – ломаться;

vaivoin – насилу, еле-еле, с трудом;

upota – затонуть, погружаться;

ruhjota – ломать, разрушать;

kohota – подниматься, возвышаться;

marskimaa – суша, закрываемая во время прилива водой;

gen. + halki – через, сквозь;

tyyntyä – успокаиваться, утихать;

katkera – горький;

syöpyä – вгрызаться;

Обратите внимание: существительное kasvot (лицо) в финском языке множественное число, соответственно, глагол ставится во множественное число: loittonevat.

В sydämeen – идет усиление m, за счет чего оно произносится почти как двойное mm.

смирениеунижатьсяразделятьнежностьтемнота– пропадать, удаляться;

смирениеунижатьсяразделятьнежностьтемнота– пропадать, удаляться;äää – темнота, мрак;

kauris                         jousimies                    kalat

22.12-20.1                 23.11-21.12               20.2-20.3

oinas                         härkä                         kaksoset

21.3-20.4                  21.4-20.5                   21.5-21.6

rapu                          leijona                        neitsyt

22.6-22.7                  23.7-22.8                   23.8-23.9

vaaka                         skorpioni                   jousimies

24.9-23.10                 24.10-22.11              23.11-21.12

Рисунки взяты тут

KEVÄTLAULU

Tyynenä ja pilvettömänä iltana huhtikuun loppupuolella Nuuskamuikkunen tuli niin kauas pohjoiseen, että varjonpuoleisilla rinteillä oli vielä lumiläikkiä.
Hän oli vaeltanut kaiken päivää halki koskemattomien seutujen ja kuullut koko ajan muuttolintujen huutelevan päänsä yläpuolella.
Nekin olivat tulossa etelästä kotiin.
Kulkeminen oli ollut kevyttä, sillä selkäreppu oli melkein tyhjä eikä ollut huolta mistään. Nuuskamuikkunen oli tyytyväinen  metsään ja ilmaan ja itseensä. Huominen ja eilinen olivat yhtä kaukana, mutta juuri tällä hetkellä aurinko helotti koivujen välissä kirkkaan punaisena ja ilma oli vilpoinen ja leuto.
Tämä ilta on laulun ilta, ajatteli Nuuskamuikkunen. Uuden laulun, jossa on yksi osa odotusta, kaksi osaa kevätkaihoa ja loput vain hillitöntä hurmaa siitä, että saa vaeltaa, olla yksin ja viihtyä oman itsensä seurassa.
Se sävel oli piillyt hänen hattunsa alla jo monta päivää, mutta hän ei ollut oikein uskaltanut ottaa sitä esille. Sen täytyi saada kehittyä, kasvaa kauniiksi, siitä piti tulla niin iloinen vakaumus, että kun hän vain koskettaisikin huuliharppuaan, äänet typpäisivät heti oikeille paikoilleen.
Jos hän ottaisi ne esille liian aikaisin, voisi tapahtua, että äänet asettuisivat poikkiteloin ja antaisivat hänelle vain puolikelpoisen laulun tai häneltä menisi koko halu eikä hän ikinä enää saisi niihin oikeaa otetta. Sävelet ovat vakavia asioita, varsinkin jos niiden on oltava sekä iloisia että surumielisiä samalla kertaa.
Mutta tänä iltana Nuuskamuikkunen oli varma laulustaan. Se oli olemassa, se oli melkein valmis - ja siitä tulisi parempi kuin mistään mitä hän oli aikaisemmin tehnyt.
Ja tultuaan Muumilaaksoon hän soittaisi sen joen yli vievän sillan kaiteella. Ja Muumipeikko sanoisi heti, että jopa on hieno laulu. Aivan hirveän hieno.
Nuuskamuikkunen pysähtyi sammalikkoon, ja hänen tuli äkkiä vähän paha olla. Muumipeikko. Se suri ja kaipasi kauheasti, se odotti kotona odottamistaan, ihaili häntä ja sanoi: tietenkin sinun täytyy olla vapaa. Sehän on selvä, että sinun täytyy lähteä tiehesi. Totta kai minä käsitän, että sinun on toisinaan saatava olla yksin.
Mutta Muumipeikon silmät silloin mustat pettymyksestä ja avuttomasta kaipauksesta.
- Oijoi, sanoi Nuuskamuikkunen ja lähti taas liikkeelle. Oijoi. Se on niin tunteikas, se peikko. Minä en saa ajatella häntä. Hän on hyvä peikko, mutta juuri nyt minun on päästävä ajattelemasta häntä. Tänä iltana minä olen yksin lauluni kanssa, eikä tänään ole huomenna.
Hetken kuluttua Nuuskamuikkunen oli saanut Muumipeikon kerta kaikkiaan mielestään. Hän nuuski itselleen hauskaa leiriytymispaikkaa ja kuullessaan puron lirisevän syvemmällä metsässä hän lähti heti sitä kohti.
Viimeinen punainen auringonsäde oli sammunut puiden välissä, ja kevään hämärä hiipi esiin verkalleen ja sinisenä. Koko metsä muuttui siniseksi, ja koivut vaelsivat kuin valkeat pilarit kauemmas ja kauemmas hämärään.
Puro oli mainio.
Ruskeana ja kirkkaana se tanssi menneenvuotisten lehtiläjien yli ja viimeisten unohtuneiden jäätunnelien lävitse, pyörähti sammalikkoon ja syöksyi suin päin pieneen vesiputoukseen, jossa oli valkoinen hiekkapohja. Väliin se lauloi duurissa kuin hyttynen ja väliin se yritti vaikuttaa suurelta ja uhkaavalta. Sitten se kurlasi kurkkuaan lumiveden tilkkasella ja nauroi kaikelle.
Nuuskamuikkunen seisoi märässä sammalikossa ja kuunteli. Puron täytyy tulla mukaan minun lauluuni, hän ajatteli. Kertosäkeeksi ehkä.
Samassa kivi irtosi padosta ja muutti veden säveltä oktaavin verran.
- Tuo ei ollut hullumpaa, sanoi Nuuskamuikkunen ihaillen. Juuri tuollaiselta sen pitää kuulostaa.
Uusi sävelkorkeus kesken kaiken – noin vain. Eiköhän minun pidä tehdä purosta aivan oma laulunsa.
Hän otti esille vanhan kattilansa ja täytti sen vesiputouksen alla. Sitten hän meni kuusien alle etsimään sytykkeitä. Sulava lumi ja kevätsade olivat kastelleet metsän, ja Nuuskamuikkunen sai tunkeutua tuulen kaatamaan ryteikköön löytääkseen kuivia puita. Hän ojensi käpälänsä – ja juuri silloin joku parkaisi ja livisti kuusien alle, ja kauan aikaa kuului pientä kirkunaa, joka loittoni metsään päin.
- Jaa jaa, sanoi Nuuskamuikkunen itsekseen. Kaikenlaista mönkijää ja pikuötökkää joka pensaassa. Sehän on tietty. Kummallista että niiden täytyy aina olla niin hermostuneita. Kuta pienempiä, sitä pahemmin säikkyvät.
Hän raahasi metsästä kuivan kannon ja vähän risuja ja rakensi kaikessa rauhassa nuotion puron mutkaan. Se syttyi heti, sillä Nuuskamuikkunen oli tottunut valmistamaan päivällistä itselleen. Hän ei koskaan laittanut ruokaa kellekään mulle ellei ollut pakko, eikä hän juuri välittänyt toisten päivällisistä. Kaikki tahtoivat aina välttämättä puhella syödessään.
Ja heillä piti olla tuolit ja pöydät ja pahimmassa tapauksessa lautasliinatkin.
Sellaistakin hän oli kuullut, että muuan hemuli vaihtoi pukua ennen syöntiään, mutta se oli kai sentään parjausta.
Nuuskamuikkunen hörppi ajatuksiinsa vaipuneena laihaa lientään ja lepuutti silmiään vihreässä sammalikossa koivujen alla.
Sävel oli nyt hyvin lähellä, ei tarvinnut oikeastaan kuin napata sitä hännästä. Mutta hänellä oli aikaa odottaa, se oli tallessa eikä päässyt pujahtamaan pois. Ensin oli pestävä astiat ja poltettava piipullinen ja sitten, kun nuotio hehkui kiilloksena ja yöeläimet huhuilivat metsässä toisilleen – sitten oli aika sepittää laulu.
Mutta huuhtoessaan kattilaa purossa Nuuskamuikkunen huomasi mönkijän. Se istui veden toisella puolella juuren alla ja muljotti häneen pörröisen otsetukkansa alta. Silmät olivat pelästyneet, mutta ne seurasivat hyvin kiinnostuneina Nuuskamuikkusen jokaista liikettä.
Kaksi kainoa silmää tukkatöyhdön alla. Juuri sen näköinen henkilö, jota ei tarvitse ottaa huomioon.
Nuuskamuikkunen ei ollut huomaavinaan koko mönkijää. Hän kohensi tulta ja taittoi hiukan kuusenhavuja istuimekseen. Sitten hän otti piippunsa ja sytytti sen hitaasti. Pölläytteli hienoja savupilviä öistä taivasta kohti ja odotti kevätlauluaan.
Mutta sitä ei tullut. Sen sijaan hän tunsi mönkijän silmien seuraavan kaikkea, ihailevan kaikkea mitä hän teki, ja vähitellen hänelle tuli ilkeä olo.
Nuuskamuikkunen löi käpälänsä yhteen ja huudahti: hyss.
Silloin mönkijä luiskahti ilmoille juuren alta ja sanoi hyvin kainosti:
- Toivottavasti en pelästyttänyt sinua? Tiedän kuka olet. Sinä olet Nuuskamuikkunen.